Meillä on inhimillinen taipumus yksioikoisesti jakaa ihmiset kahteen pääluokkaan, hyviin ja pahoihin. Tämä korostuu niin, että ihmiset, joilla on taipumusta hyvin mustavalkoiseen ajatteluun syyllistyvät enimmin tällaiseen asioiden yksinkertaista miseen. Äärimmillään tämä yksiker taistettu ajattelu on synnyttänyt totalitaarisia järjestelmiä, joissa on ryhdytty määrä-tietoisesti surmaa maan toisella tavalla ajattelevia ihmisiä. Koska nämä toiset ollaan nähty 'pahoina ihmisinä'. Historias samme riittää esimerkkejä tästä.

Nobel-kirjailija Solzenitsyn sanoitti oman näkemyksensä asiasta näin: ”Jos asia olisikin niin yksinkertainen! – että jossakin on (sielultaan) mustia ihmisiä, jotka pahoin aikein puuhaavat pimeitä asioita, ja että on vain eroteltava hei dät muista ja hävitettävä, mutta hy vän ja pahan toisistaan erottava viiva halkoo jokaisen ihmisen sydäntä.'' Solzenitsynin tarkkanäköinen oivallus tarkoittaa käytännössä sitä, että jokai sessa meissä on sisäänrakennettuna samanaikaisesti mahdollisuudet ää rimmäiseen hyvään, ja valitettavasti myös äärimmäiseen pahaan.

Tämän tähden Raamattu varoittaa meitä ihmisiä ryhtymästä toistemme tuomareiksi. Meillä ei yksinkertaisesti ole riittävää kykyä erotella oikeudenmukaisesti hyviä ja pahoja tekoja iankaikkisuus näkökulmasta. Meille annettu maallinen laki ja tuomarit ovat kokonaan toinen asia.

Jokainen itselleen rehellinen ihminen saattaa nähdä omassa sydämessään kulkevan hyvän ja pahan jakolinjan. Kuitenkin kristityn voi olla tuskallista myöntää itselleen, että minussakin on mahdollisuus kaikkeen siihen pahaan, jonka olen suorasukaisesti valmis tuomitsemaan jossain toisessa ihmisessä. Tässä mielessä olisi aivan tervettä, jos meidänkin sisimmästämme kuuluisi joskus

paavalilainen alkuhuuto: ‘Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? ' ( Room 7:24)

Hyvä ystävä, niin Paavalin kuin minun ja myös sinunkin ainoa toivo on Jeesuksessa Kristuksessa ja Hänen sovintoveressään.

Muuttolintuja odotellessa, Kai-pappi